Minzu83 kirjoitti:Hieman tarkentaakseni omaa kirjoitustani, en siis missään nimessä tarkoita muita "suuongelmia" kuin avopurentaa, jota esiintyy yli puolella suomalaisista.
Missähän lähteessä sanotaan, että avopurentaa esiintyy yli puolella suomalaisista? Hammaslääkärilehden 6/2007 mukaan avopurennan prevalenssi suomalaisilla lapsilla maitohampaistossa on 11 % ja pysyvissä hampaissa 1 %. Avopurennan esiintyvyydestä suomalaisen aikuisväestön keskuudesta en nyt tarkkaa lukemaa tähän hätään löytänyt, mutta se lienee samaa luokkaa kuin lastenkin pysyvien hampaiden lukema, yksi prosentti. Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa avopurennan esiintyvyys on aineistosta riippuen välillä 1,5-11 %. Avopurentaa esiintyy keskimääräistä useammin afroamerikkalaisilla, joten Suomessa avopurenta on vielä harvinaisempi.
Minzu83 kirjoitti:Leikkaava lääkärini itse sanoi minulle että kyllä operaatioita tehdään vaikka ongelmat eivät niin kamalan suuria olisikaan ja kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen.
Olet oikeassa siinä, että leikkauksia tehdään vaihtelevin indikaatioin. Leikkaushoidon lähtökohtana on kuitenkin (ainakin Suomessa!) aina sairauteen rinnastettavissa oleva tila, purentahäiriö. Haluaisin lähinnä tuoda esiin, että virheellisestä purennasta voi pitkällä aikavälillä koitua haittoja, joita moni ei tule ajatelleeksikaan. Vaikka virheellisen purennan kanssa pärjäisi kohtuullisen hyvin, eikä olisi minkäänlaisia oireitakaan, jatkuva purentaelimeen kohdistuva rasitus aiheuttaa kuitenkin hyvin todennäköisesti jonkinlaisia haittoja ennemmin tai myöhemmin. Myös nimimerkin suojeluskunta mainitsema bruksismi voi olla virheellisen purennan ilmentymä, ja monesti, joskaan tietenkään ei aina, se korjaantuu purennan tasapainotuksen myötä. Mielestäni edellä mainitsemistani syistä johtuen "lämpimikseen" oikomisesta tai leikkaamisesta on turha puhua.
Minzu83 kirjoitti:Lääkärini itse painotti sitä, että leikkaus ja oikomishoidot eivät ole välttämättä oikotie onneen, vaan joissakin tapauksissa siitä VOI olla jopa enemmän haittaa kun hyötyä ja sitä ei voi tietää ennen kun kaikki tarvittava on tehty. -- Ja huom! Nyt puhun omasta hoidostani, meillä kaikilla on taatusti omat kiemuramme omissa hoidoissamme ja itse en kuitenkaan ole perusterve

Sinua en nyt erityisesti tällä kommentilla tarkoittanutkaan, vaan puhuin yleisemmällä tasolla. Sinun, kuten muidenkin yleissairauksista kärsivien leikkausriski on ilman muuta perustervettä väestöä suurempi, ja näissä tapauksissa leikkauksen riskit ja hyödyt punnitaan tapauskohtaisesti perussairauden vakavuuden, lääkityksen ym. mukaan. Tarkoitin lähinnä, että perusterveelle henkilölle leikkauksen voi luonnollisesti tehdä kevyemmin indikaatioin, kun riskejä ei liiemmin ole. En tietenkään tarkoita, että täysin kyseenalaistamatta pitäisi suostua leikkaukseen, mutta oikein indikaatioin tehtynä onnistunut leikkaushoito voi kohentaa elämänlaatua huomattavastikin. Toivottavasti sillä sinunkin tapauksessasi pystytään säästämään loput leukanivelistä, vaikka sairaus itsessään onkin hankala.
Minzu83 kirjoitti:Unohtuipa mainita että vielä 7-10vuotta sitten leikkauksia suoritettiin niin että leikkaushaavat tulivat ulkopuolelle, josta siis jäi näkyvät arvet, kun taas nykyisin kaikki pyritään tekemään sisäisesti ettei ikäviä arpia jäisi, joten kyllä aikamoista kehitystä tälläkin saralla on tapahtunut muutamassa vuodessa. Tämä olikin aika iso syy siihen, etten aikoinani leikkaushoitoon suostunut.
Tarkoittanet alaleuan sagittal split -osteotomiaa? Sellainen raportoitiin ensi kerran vuonna 1957. Sittemmin leikkaustekniikkaa on luonnollisesti modifioitu, mutta perustekniikka noudattelee samaa kaavaa kuin tuolloin 50-luvulla. Nykyisin leikkaushaava pyritään tosiaan tekemään suun sisään, lähinnä koska suun limakalvohaavat paranevat nopeammin kuin posken iho. Eivätpä silti pienet arvet poskissa itseäni ainakaan haittaisi, kunhan purenta tulisi kuntoon. Ensimmäinen alaleuan osteotomia tehtiin muuten vuonna 1849. Silloin niille koekaniineille tosiaan saattoikin olla tarvetta!
