tutkittua tietoa purentavirheestä

[suojeluskunta]

Tiesittekö muuten että
"
The prevalence of malocclusions in modern pop-ulations is about 40% to 80%.In the Nordic countries, malocclusion frequencies were esti-
mated from 43% to 79% and the need for treatment from 30% to 75%."

lähteenä tutkimus "Are malocclusions more prevalent and severe
now? A comparative study of medieval skulls from Norway"

tutkimus löytyy alla olevasta osoitteesta
http://www.ortodent.no/assets/pressekli ... 02007%20(2).pdf

Siinä on oikojalääkäreillä helvetin hyvä markkinarako kun kerta 40-80 prosentilla väestöstä on purentavirhe. Siinä olisi helvetillinen oikominen jos tosta väestöosuudesta lähdettäisiin oikomaan kaikki jotka kärsivät tmdkivuista. VÄITÄNKIN että suomessa oijotaan ja leikataan ihmisiä ihan lämpimikseen. On selvää että kivulias potilas on valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa jotta elämänlaatu paranisi. Ongelmana tässä onkin se että potilas ehkä harvemmin tulee ajatelleeksi BRUKSISMIN osuutta asiassa. Bruksismi voi toki loppua ja oireet helpottua leikkauksen jälkeen mutta moni muukin asia varmasti tuntuu helpommalta sen jälkeen kun on selvinny kasvojen alueelle kohdistuneesta leikkauksesta hengissä.

Miettikää hyvät ihmiset pariin kertaan ennen kuin lähdette oikomaan hampaitanne. Muistakaa että jokaisesta oikomisesti lekuri nettoo 2000-4000e rahaa.

[suojeluskunta]

Mikko Rantala tutkimuksessaan "Temporomandibular disorders and related psychosocial factors in non-patients : A survey and a clinical follow-up study based on the RDC/TMD " että jopa puolella väestöstä voi esiintyä normaalista poikkeavia nivelääniä ja TMD-kipua noin 5–10 %:lla. Kipu on yleisin hoitoon hakeutumisen syy TMD-potilailla". Lisäksi lopputuloksisssaan toteaa että "tehdyssä tutkimuksessa 30–55-vuotiailla mediatyöntekijöillä vahvistui käsitys TMD:n ja siihen liittyvien oireiden yleisyydestä. Yleisimmät TMD-diagnoosit olivat puremalihasten kipu (13 %) ja leukanivelen välilevyn sijoiltaan meno (16 %). Sekä oireet että kliiniset löydökset liittyivät merkitsevästi psykososiaalisiin tekijöihin. Terveyteen liittyvä stressi sekä jatkuva purema- ja/tai niskalihasten kipu liittyi alentuneeseen työkykyyn. Kroonista puremalihasten kipua esiintyi 7 %:lla ja nivelen välilevyn sijoiltaan menoa 11 %:lla. Krooninen lihaskipu oli merkitsevästi yhteydessä somatisaatioon mutta ei masennukseen, mikä on selkeä ero verrattuna tutkimuksiin, jotka on tehty TMD-potilailla. Tutkimustulosten perusteella voidaan myös päätellä, että tutkittaessa pään, niskan ja kasvojen alueen kipuja, on psykososiaaliset tekijät syytä ottaa huomioon".

tutkimus löytyy kokonaisuudessaan täältä.
http://www.doria.fi/handle/10024/62500







http://www.doria.fi/handle/10024/62500

[Minzu83]

Tää on niin totta! Itse mietin sata kertaa ennen kuin suostuin oikomishoitoon ja siitä seuraavaan leikkaukseen, sillä todellisuudessa suurin osa "niitä tarvitsevista" on lääkäreille ainoastaan eläviä koekaniineja ja opetusvälineitä (varsinkin silloin kun kyse on opetussairaalassa tehdyissä hoidoissa..) ja vaadinkin leikkavaa kirurgia perustelemaan hoidon tarpeen todella hyvin. Mulla päälimmäiseksi syyksi suostumiselle oli etenevä niveliä syövä reumasairaus, jolloin leikkauksella ja oikomisella voidaan suojata ja säästää jäljellä olevia niveliä, sekä huomattava yli purenta (14mm). Mutta siis kannattaa todella miettiä monta kertaa ennen kuin hoitoon suostuu. Ja mulle ainakin kirurgi sanoi, että hoidon jälkeen ei voida antaa varmuutta sitä että lopputulos pysyisi hyvänä loppuelämän, vaan että tilanne saattaa jopa palata vuosien saatossa samaan kun mistä lähdettiin liikkeelle.

[suojeluskunta]

kiitoksia vastauksesta. Kävin eilen ruskeasuolla(julkisella). Minun syväpurentani todettiin olevan sen laatuinen että jos olisin lapsi tilanteeni olisi ihan sillä "vedenjakalla" jossa oikomishoitoa voitaisiin suositella,tai ehkä ei. ELi ymmärtääkseni syväpurentani ei ole kuitenkaan mikään mahdoton. Aiemmin yksityinen oikojalääkäri kuitenkin sanoi että oikomishoito tulisi tehdä juurikin syväpurentani tähden ja vielä todeten että se maksaisi 2000e. Oikomisen jälkeen hän ohjaisi minut julkiselle puolelle leikattavaksi. Vittu mitä meininkiä sanon minä. Käsittääkseni hyvin harvoin "käypähoidossa" hoidetaan bruksismia leikkauksella vaikkakin siinä olisi taustalla vaikuttamassa vähän purentavirhettäkin.

[Lyrinna]

Tää on niin totta! Itse mietin sata kertaa ennen kuin suostuin oikomishoitoon ja siitä seuraavaan leikkaukseen, sillä todellisuudessa suurin osa "niitä tarvitsevista" on lääkäreille ainoastaan eläviä koekaniineja ja opetusvälineitä (varsinkin silloin kun kyse on opetussairaalassa tehdyissä hoidoissa..) ja vaadinkin leikkavaa kirurgia perustelemaan hoidon tarpeen todella hyvin.

Mielenkiinnosta haluaisin tietää, mistä olet saanut tällaisen käsityksen. Ne mainitsemasi opetussairaalat ovat juurikin sitä erikoissairaanhoitoa, jonne hoitoon pääsy edellyttää lähtökohtaisesti vaikea-asteista purentahäiriötä. Erikoissairaanhoidossa korjataan mm. suulakihalkiopotilaiden ja erilaisia kasvojen luuston epämuodostumia aiheuttavia syndroomia sairastavien potilaiden purentoja. Tällaisia tapauksia on esimerkiksi oma kirurgini operoinut useita. En myöskään täysin ymmärrä, mihin suu- ja leukakirurgit tarvitsisivat "eläviä koekaniineja", kun tällä hetkellä käytetyimmät leikkaustekniikat ovat olleet käytössä jo vuosikymmeniä, ja kyseiset menetelmät on pitkäaikaisen kliinisen kokemuksen myötä turvallisiksi todettu.

Itselläni on vaikea avopurenta, enkä itsekään ollut leikkauksen tarpeellisuudesta ollenkaan vakuuttunut elettyäni koko elämäni neljän hampaan varaan rakentuvalla purennalla ilman suurempia vaivoja tai oireita. Vasta lääketieteen opintojeni myötä ymmärsin, minkälaisen kuormituksen vääränlainen purenta oikeastaan koko pään alueelle aiheuttaa. Seurauksena voi olla pitkällä aikavälillä mitä moninaisimpia vaivoja: päänsärkyä, kasvosärkyä, hampaiden kulumista, josta taas seuraa uusia ongelmia ja leukanivelongelmia, pahimmillaan jopa leukanivelen nivelrikkoa. Jokaiseen leikkaukseen liittyy riskejä, mutta leukakirurgisen hoidon riskit ovat mielestäni perusterveellä henkilöllä hyvin pienet verrattuna etuihin.

Ja mulle ainakin kirurgi sanoi, että hoidon jälkeen ei voida antaa varmuutta sitä että lopputulos pysyisi hyvänä loppuelämän, vaan että tilanne saattaa jopa palata vuosien saatossa samaan kun mistä lähdettiin liikkeelle.

Tämä on tunnettu fakta, ja ymmärtääkseni relapsiriski koskee erityisesti alaleuan leikkauksia. Alaleuanluuhun kiinnittyy nimittäin liuta vahvoja lihaksia, joiden vetovaikutukselta on vaikea välttyä. Jokainen leikkaus kuitenkin suunnitellaan yksilöllisesti pyrkien eliminoimaan purentavian palautumista kussakin tapauksessa mahdollisesti aiheuttavat tekijät. Kirurgin velvollisuus on kertoa leikkaukseen liittyvistä eduista ja haitoista puolueettomasti, ja sinun kohdallasi niin vaikuttaa tapahtuneen. Emme me lääkärit mitään Mengeleitä ole, vaan ajattelemme potilaan parasta, vaikka heillä joskus onkin asiasta erilainen käsitys.

[Minzu83]

Hieman tarkentaakseni omaa kirjoitustani, en siis missään nimessä tarkoita muita "suuongelmia" kuin avopurentaa, jota esiintyy yli puolella suomalaisista. Leikkaava lääkärini itse sanoi minulle että kyllä operaatioita tehdään vaikka ongelmat eivät niin kamalan suuria olisikaan ja kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen. Pelkkä estetiikka ei riitä leukojen operoimiseen, perusteluja tarvitaan enemmänkin, kuten juuri kipuilu tai päänsärky, mutta siis ilman operoimistakin ihminen voi pystyä elämään täysipainoista elämää, jos on esim. valmis syömään särkylääkkeitä. Lääkärini itse painotti sitä, että leikkaus ja oikomishoidot eivät ole välttämättä oikotie onneen, vaan joissakin tapauksissa siitä VOI olla jopa enemmän haittaa kun hyötyä ja sitä ei voi tietää ennen kun kaikki tarvittava on tehty. Niin aroilla alueilla mennään. Ja huom! Nyt puhun omasta hoidostani, meillä kaikilla on taatusti omat kiemuramme omissa hoidoissamme ja itse en kuitenkaan ole perusterve

[Minzu83]

Unohtuipa mainita että vielä 7-10vuotta sitten leikkauksia suoritettiin niin että leikkaushaavat tulivat ulkopuolelle, josta siis jäi näkyvät arvet, kun taas nykyisin kaikki pyritään tekemään sisäisesti ettei ikäviä arpia jäisi, joten kyllä aikamoista kehitystä tälläkin saralla on tapahtunut muutamassa vuodessa. Tämä olikin aika iso syy siihen, etten aikoinani leikkaushoitoon suostunut.

[Lyrinna]

Hieman tarkentaakseni omaa kirjoitustani, en siis missään nimessä tarkoita muita "suuongelmia" kuin avopurentaa, jota esiintyy yli puolella suomalaisista.

Missähän lähteessä sanotaan, että avopurentaa esiintyy yli puolella suomalaisista? Hammaslääkärilehden 6/2007 mukaan avopurennan prevalenssi suomalaisilla lapsilla maitohampaistossa on 11 % ja pysyvissä hampaissa 1 %. Avopurennan esiintyvyydestä suomalaisen aikuisväestön keskuudesta en nyt tarkkaa lukemaa tähän hätään löytänyt, mutta se lienee samaa luokkaa kuin lastenkin pysyvien hampaiden lukema, yksi prosentti. Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa avopurennan esiintyvyys on aineistosta riippuen välillä 1,5-11 %. Avopurentaa esiintyy keskimääräistä useammin afroamerikkalaisilla, joten Suomessa avopurenta on vielä harvinaisempi.

Leikkaava lääkärini itse sanoi minulle että kyllä operaatioita tehdään vaikka ongelmat eivät niin kamalan suuria olisikaan ja kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen.

Olet oikeassa siinä, että leikkauksia tehdään vaihtelevin indikaatioin. Leikkaushoidon lähtökohtana on kuitenkin (ainakin Suomessa!) aina sairauteen rinnastettavissa oleva tila, purentahäiriö. Haluaisin lähinnä tuoda esiin, että virheellisestä purennasta voi pitkällä aikavälillä koitua haittoja, joita moni ei tule ajatelleeksikaan. Vaikka virheellisen purennan kanssa pärjäisi kohtuullisen hyvin, eikä olisi minkäänlaisia oireitakaan, jatkuva purentaelimeen kohdistuva rasitus aiheuttaa kuitenkin hyvin todennäköisesti jonkinlaisia haittoja ennemmin tai myöhemmin. Myös nimimerkin suojeluskunta mainitsema bruksismi voi olla virheellisen purennan ilmentymä, ja monesti, joskaan tietenkään ei aina, se korjaantuu purennan tasapainotuksen myötä. Mielestäni edellä mainitsemistani syistä johtuen "lämpimikseen" oikomisesta tai leikkaamisesta on turha puhua.

Lääkärini itse painotti sitä, että leikkaus ja oikomishoidot eivät ole välttämättä oikotie onneen, vaan joissakin tapauksissa siitä VOI olla jopa enemmän haittaa kun hyötyä ja sitä ei voi tietää ennen kun kaikki tarvittava on tehty. -- Ja huom! Nyt puhun omasta hoidostani, meillä kaikilla on taatusti omat kiemuramme omissa hoidoissamme ja itse en kuitenkaan ole perusterve

Sinua en nyt erityisesti tällä kommentilla tarkoittanutkaan, vaan puhuin yleisemmällä tasolla. Sinun, kuten muidenkin yleissairauksista kärsivien leikkausriski on ilman muuta perustervettä väestöä suurempi, ja näissä tapauksissa leikkauksen riskit ja hyödyt punnitaan tapauskohtaisesti perussairauden vakavuuden, lääkityksen ym. mukaan. Tarkoitin lähinnä, että perusterveelle henkilölle leikkauksen voi luonnollisesti tehdä kevyemmin indikaatioin, kun riskejä ei liiemmin ole. En tietenkään tarkoita, että täysin kyseenalaistamatta pitäisi suostua leikkaukseen, mutta oikein indikaatioin tehtynä onnistunut leikkaushoito voi kohentaa elämänlaatua huomattavastikin. Toivottavasti sillä sinunkin tapauksessasi pystytään säästämään loput leukanivelistä, vaikka sairaus itsessään onkin hankala.

Unohtuipa mainita että vielä 7-10vuotta sitten leikkauksia suoritettiin niin että leikkaushaavat tulivat ulkopuolelle, josta siis jäi näkyvät arvet, kun taas nykyisin kaikki pyritään tekemään sisäisesti ettei ikäviä arpia jäisi, joten kyllä aikamoista kehitystä tälläkin saralla on tapahtunut muutamassa vuodessa. Tämä olikin aika iso syy siihen, etten aikoinani leikkaushoitoon suostunut.

Tarkoittanet alaleuan sagittal split -osteotomiaa? Sellainen raportoitiin ensi kerran vuonna 1957. Sittemmin leikkaustekniikkaa on luonnollisesti modifioitu, mutta perustekniikka noudattelee samaa kaavaa kuin tuolloin 50-luvulla. Nykyisin leikkaushaava pyritään tosiaan tekemään suun sisään, lähinnä koska suun limakalvohaavat paranevat nopeammin kuin posken iho. Eivätpä silti pienet arvet poskissa itseäni ainakaan haittaisi, kunhan purenta tulisi kuntoon. Ensimmäinen alaleuan osteotomia tehtiin muuten vuonna 1849. Silloin niille koekaniineille tosiaan saattoikin olla tarvetta!